tiistai, 5. joulukuu 2017

Minun Suomeni 2017?

Satavuotias Suomi. Millainen se on? 

Onko se maa, jossa naisen euro on miehen 80 senttiä? Vai onko se maa, jossa jokainen voi vapaasti valita, mille alalle kouluttautuu? Onko satavuotias Suomi täynnä vihapuhetta ja epätasa-arvoa? Vai onko se ehkä maa, jossa sadat toisilleen vieraat ihmiset jalkautuvat kaupungin kaduille etsimään itselleen tuntematonta kadonnutta? Onko Suomi maa, jossa pimeys kestää vuodessa kahdeksan kuukautta? Vai onko se maa, jolla on neljä erilaista vuodenaikaa? Istuuko suomalainen vanhus yksinäisenä odottamassa vaipanvaihtajaa? Vai onko Suomi maa, jossa vapaaehtoinen lähimmäinen valvoo vuoteen vierellä, ettei kenenkään tarvitsisi kuolla yksin? Onko Suomi maa täynnä surullisia ihmiskohtaloita? Vai onko se maa, jossa kaverikoira vierailee ohjaajansa kanssa kerran kuussa tervehtimässä välittämättä yhdenkään tervehdittävän menneisyydestä? Onko Suomi maa, jossa kiireiset ihmiset juoksevat kaduilla katse kännykässä? Vai onko se ehkä maa, jossa tervehditään bussikuskia ja kaupan kassaa? Onko Suomi maa, jossa verot ovat liian korkeita tai liian matalia (riippuu, keneltä kysyy)? Vai onko Suomi maa, jossa saa hoitoa vakavaan sairauteen, vaikkei omaisuutta olisikaan? Onko Suomi maa täynnä ilmeettömiä, juroja suomalaisia, jotka eivät puhu eivätkä pussaa? Vai onko Suomi ehkä sittenkin maa, jossa katsotaan silmiin ja hymyillään?

Millainen minun Suomeni on?

Millainen haluan sen olevan?

Millaiseksi sen siis teen?

maanantai, 20. helmikuu 2017

Hienotunteettomuus

Varsin vaikeaa päästä pitkästä aikaa kirjoittamisen alkuun. Saattaa toki johtua siitä, että olen päättänyt opetella kymmensormijärjestelmän, eikä se tässä iässä enää ole nopeaa saati näppärää. Menee hermo.

Toisaalta oikealla sormella oikeaa kirjainta etsiessä on aikaa miettiä, millä tavalla asiansa ilmaisee. Onko viestini suurin ongelma siinä, että eestä tulee ärrä (ne ovat ihan vierekkäin), tai äästä öö (sama ongelma). Vai olisiko kirjainten oikeellisuuden sijaan sisällössä ehkä viilaamisen varaa ennen kuin lennätän ajatukseni eetteriin (surprise, nettiin kerran kirjoitetut asiat eivät niin vain häviä)? Uskaltaisinko sanoa samat asiat samoin sanavalinnoin, mikäli keskustelukumppanini olisi kanssani kasvotusten?

Missä kohtaa muita loukkaavien ajatusten ääneen lausuminen on muuttunut hyväksyttäväksi? Mistä on tullut mielikuva, että parjaavien kommenttien julkikirjoittaminen on ok? Oma mielipaha kun harvoin riittää hyväksi perusteluksi huonolle käytökselle (kysy vaikka äidiltä).

Kuvitellaan hetki, että netissä vallalla, tai ainakin harmillisen näkyvissä oleva toimintamalli olisi myös reaalimaailmassa okei. Aamulenkillä koiran kanssa voisin huudella ylisyöneen puudelin ylisyöneelle omistajalle törkeyksiä. Voisin karjua leikkipuiston lapsille, että pitäisivät turpansa kiinni. Voisin homotella ja huoritella ketä tahansa. Haukkua toista naapuria suvakiksi ja toisen toivottaa takaisin kotimaahansa (tai mieluummin jonnekin vielä kauemmas). Työttömille huutelisin, että menisivät töihin valtion varoja kuluttamasta ja työssäkäyvät haukkuisin porvaripaskiaisiksi. Lapsia hankkineille ehdottaisin sterilisaatiota ja lapsettomat patistaisin hormonihoitoihin (ihan sama, haluaisivatko he sitä itse, tai olisiko se edes mahdollista). Ja kaiken tämän kuorruttaisin kirosanoin ja laittomin uhkauksin.

Hienotunteisuus. Hienovaraisuus. Tahdikkuus. Tilannetaju. Harkintakyky. Asiallisuus. Kohteliaisuus. Käytöstavat.

Pitäisikö jokaisen nettikommentaattorin opetella kymmensormijärjestelmä? Virheiskujaan korjatessa ehtisi ehkä kaksi (-kymmentä) kertaa miettiä sitä, haluaako tosiaan sanoa toiselle ihmiselle kyseisiä asioita kyseisellä tavalla. Tuurilla joku ehtisi siinä hötäkässä huomata, ettei suurin virhelyönti sijaitsekaan pelkästään näppäimistöllä.

sunnuntai, 23. lokakuu 2016

Täydellisen tavallinen vai tavallisen täydellinen?

Keskiverto suomalainen nainen (v.2006) on 42-vuotias. (En ole.)

Hän solmii ensimmäisen avioliittonsa 30-vuotiaana ja saa ensimmäisen lapsensa 28-vuotiaana. (Meni jo.)

Keskiverto suomalainen on työelämässä ja hänellä on vähintään keskiasteen koulutus. (Juu.)

Keskivertoikäinen mies on ylipainoinen, nainen ei. (Olen mä vähän.)

Miten sitä ajoittain ajautuukin vertaamaan itseään muihin? Eikä oikein kehtaa kenellekään sitä edes ääneen sanoa. Järjellä nimittäin jos miettii, tajuaa itsekin, että kaikki on hyvin. Oikeinkin hyvin. Mutta miksi sitten aina silloin tällöin näkee itsensä hukkumassa harmaaseen massaan? Tai pahimmillaan jopa sen alapuolelle. Onko kyse vain siitä, että maailmamme on niin täynnä menestyviä, kauniita ja kiinnostavia ihmisiä, että sana tavallinen saa negatiivisen sävyn? Kyllä minä tiedän, ettei toisen ihmisen elämää kannata kadehtia. Että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella aina, kun oman puolen ruoho on alkanut maistua samalta. Tylsältä. Tavalliselta. Varsinkin, kun ei tiedä, miltä se toisen puolen ruoho ihan oikeasti maistuu. Omat kuvitelmat sen ovat värjänneet vihreäksi, vaikka todellisuudessa väri voi olla jotain ihan muuta.

Ylläolevan (nyt jo vanhentuneen tilastotiedon) perusteella olen sitäpaitsi kaikkea muuta kuin keskiverto. Silti uskallan tunnustaa, että toisinaan haluaisin olla se hyvinkoulutettu ja elämässään loistavasti pärjännyt vahvan itseluottamuksen nainen, joka näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä, tuoksuu hyvältä, maistuu hyvältä, tuntuu hyvältä ja onnistuu täydellisesti siinä, missä päättää onnistua täydellisesti. Toisinaan haluaisin olla parempi kuin muut. Enkä usko olevani yksin haluni kanssa.

Vaikka osaanhan minä asioita. Vähän. Sanoisinko keskinkertaisesti. Olen työssäni ihan ok. Koulutukseni ei ole yliopistotasoa, eikä minua voi laskea menestyjiin, mutta palkkani saan ammatissa, josta oikeasti pidän. Osaan laulaa. Tavallisesti. Osun nuottiin ainakin yleensä, mutta Idols, VOF ja UMK kannattaa jättää väliin. Harrastan teatteria. Lähinnä siksi, että se on yhteisöllistä ja mukavaa. Kutsua suurille lavoille tai Oscar-gaalaan en silti odota. Olen keskinkertainen. Toisin sanoen tavallinen. Eli tylsä?

Toisinaan koen onneksi olevani hymyilevä menestyjä, jota muut kadehtivat. Nainen, joka ei vielä ole edes keskivertosuomalaisen iässä. Nainen, joka ihan oikeasti pitää työstään ja harrastaa asioita, jotka saavat hyvälle tuulelle. Nainen, joka uskaltaa tunnustaa ääneen, että toisinaan harmittaa olla tavallinen. Nainen, joka ei silti turhaan vertaile. Ei itseään, eikä muita.

Vertailu kun uuvuttaa ja kateus on katsojan silmässä.

Ja se on syväl(l/t)ä.

maanantai, 4. elokuu 2014

Kaikki ja vähän päälle

Se kuuluisa aita. Ja ruoho. Se vihreämpi ruoho. Maukkaampi ruoho. Se, joka näyttää paremmalta. Maistuu paremmalta. Ja varmasti olisi parempaa kuin se, mitä on tarjolla. Vaikka olisi juuri vaivalla kiivennyt sen samaisen aidan toiselta puolelta syömästä sitä ruohoa, joka ei vielä äsken maistunut miltään.

Edesmenneen fysiikanopettajani sanoin (Kuplikselle terveisiä taivaaseen): "Mikä helvetti siinä nyt oikein on?"

Kun ei ole koiraa, haluaa koiran. Kun jumittaa kotona koiran takia, haluaisi viettää aikaa ystävien kanssa. Kun on sinkku, haluaa parisuhteen. Kun on parisuhteessa, haluaisi kulkea vapaammin. Kun harrastus vie kaiken ajan, haluiaisi vapaata. Kun ei ole harrastusta, liika aika on pahasta. Kun asuu kerrostalossa, haluaa omakotitaloon. Kun asuu omakotitalossa, haluaa kerrostaloon. Kun on töissä, haluaa lomalle lepäämään. Kun on lomalla, haluaa toimintaa. Kun on kylmä, haluaa kuumaa. Kun on kuuma, voisi olla vähän viileämpää. Niin että mikä helvetti siinä nyt oikein on?

Viisaat väittävät, että vihreämmän ruohon tavoittelu on edellytys ihmiskunnan kehittymiselle. Jos ihminen tyytyy kiltisti siihen, mitä on saavuttanut, muutokselle ei ole tarvetta. Eikä siis kehittymisellekään. Ihminen tyytyy. Kun ei saa parempaa? Tyytyy. Kulostaapa pahalta. Herää kysymys, onko tyytyväisyys lopputulos tyytymisestä? Olen tyytyväinen elämääni. Olen tyytynyt kohtalooni. Auts.

Mielenkiintoista on se, että tasaisuus on pahasta. Vaikka loppujen lopuksi siinäkin taitaa olla kysymys näkökulmasta. Kukapa meistä ei olisi vaikean elämänjakson jälkeen huokaissut helpotuksesta, kun edes hetken tuntuu tasaiselta. Tasaisuus on toisinaan turvallista. Toisinaan tappavaa.

Tai ehkä tämä pulma on vain meidän, joiden elämän pitäisi mahdollisuuksien mukaan olla superlatiivimuodossa. Tunnustan olevani sen luokan dramaqueen, jonka elämä maistuu paremmalta, kun sitä maustaa sopivasti uusilla kokemuksilla. Vaikka toisaalta juuri nyt riittää kolmatta tuntia helteessä istuminen kahvikupin, läppärin ja sen kuuluisan koiran kanssa. Tämäkin ruoho on vihreää ja hyvää. Eikä aitaa juuri nyt näy missään. Vielä...

perjantai, 27. kesäkuu 2014

Stressinperkele

Viisaat sanovat, että Stressi syntyy asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Viisaat eivät syyttä ole viisaita. Niinhän se on. Kun vaikka auto päättää topata tienposkeen, tietokone pimetä mystisesti, talo pysyä myymättä ja työtilanne olla arvaamaton, alkaa mahahaava muistutella itsestään. Toki voi tehdä sen, minkä pystyy: hinauttaa romun huoltoon (ja toivoo, ettei teko tule kalliimmaksi kuin romu itse), hakkaa läppäriä hetken seinään ja aloittaa työn alusta, selvittää kaikki mahdolliset vaihtoehdot kaikille mahdollisille vaihtoehdoille ja lopulta nostaa kädet pystyyn niiden asioiden edessä, joille ei vain yksinkertaisesti voi mitään. Helppoa.

Sen jälkeen voi soittaa Ystäville ja kuunnella, millaisia Perkeleitä muilla on. Stressi kun tuntuu olevan kutsumaton vieras aika monella muullakin. Vertaistuki on tärkeää tässäkin asiassa.

Järkihän siinä lähtee, jos yksillä pienillä ihmisen aivoilla yrittää kaikkia ongelmiaan kerralla ratkaista. Puhumattakaan koko maailman ongelmista. Hyvä ystäväni on opettanut mantran: "Järjestyy, kun järjestää." Sitä soveltaen pääsee elämässä melko pitkälle. Vielä kun osaisi antaa niiden asioiden järjestyä keskenään, joiden järjestämiseen vaaditaan muutakin kuin naisvoimaa (ja parin tunnin vertaistukilöpinää puhelimessa).

Aion kuitenkin yrittää. Eilen alkoi loma. Tänään haen koiranpennun kotiin. Seuraavat kolme viikkoa ajattelin suhtautua elämään ja stressaaviin tilanteisiin pennun tavoin:

"Handle every stressful situation like a dog. If you can't eat it or play with it, just pee on it and walk away."