Tässä sitä ollaan. Blogikirjoitus numero kaksi, eikä mitään järkevää sanottavaa. Piti kirjoittaa jotain erityisen nokkelaa. Ainut vaan, etten saa aikaiseksi. En pysty. En kykene.

Naisena voin onneksi aina vedota hormoneihin. Siihen, että kuukautiset ovat tulossa, ovat juuri olleet tai ovat parhaillaan. Sama pätee ovulaatioon: tulossa, juuri ollut, parhaillaan. Aina voi vetää hormonikortin, ja ympäristö nyökyttelee ymmärtäen. "Olen tänään vähän ala-/ylä-/välikuloinen, koska Naistenvaivat." Kukaan ei kehtaa kyseenalaistaa, tai kysyä enempää. Kaikki hyväksyvät hormonihirviön henkiset heilahtelut. Ja parempi niin.

Tavallaan se on kätevääkin. Voi uskotella itselleen, ettei kärsi maanisdepressiivisyydestä tai skitsofreniasta (kun purskahtaa itkuun nähdessään koskettavan(?) pesuainemainoksen, tai kirkuu universumin vääryyttä rakennekynnen irrotessa). Kyse on aivan puhtaasta ja perinteisestä naiseudesta. Sillä sitäpaitsi saa aika paljon anteeksi. Ainakin vastakkaiselta sukupuolelta, jolla (poloisella) ei ole harmainta hajua siitä, mistä oikein on kysymys. Jos on naisella itselläänkään. Enkä nyt puhu perinteisestä oven avaamisesta tai takin päälle auttamisesta, mikä kyllä sulattaa naisen kuin naisen, vaan siitä, että naisena saan selittelemättä olla kuinka sekopäinen tahansa. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, että olen nainen.

Hormonihirviöidessä saa kuitenkin olla varovainen. Raja suloisen, jalkaa somasti maahan polkevan neitokaisen ja hullun, sekopäisen lehmän välillä on hiuksenhieno. Pienoinen, naisellinen vastarinta on viehättävää. Täyteen ääneen karjuminen ilmeisesti ei. Olen enemmän kuin kerran saanut jäädä yksin huutamaan hormonieni kanssa miehen liuettua vähin äänin paikalta. Kaikesta päätellen en ole tavoittanut tarkoittamaani linnanneitomoodia, vaikka menetänkin malttini aina naisellisen hillitysti. Suora huuto saa miehessä aikaan luolamiesreaktion: "Minut on ajettu nurkkaan. Pakenen, sillä muuten kuolen". Monta hyvää riitaa on mennyt hukkaan siksi, että toinen osapuoli poistuu paikalta ja palaa taistelutantereelle vasta tilanteen rauhoituttua. Jokainen nainen tietää, miten turhauttavaa on kiukutella yksin, kun kukaan ei ole hyvittelemässä. Sitä me emme halua.

Mitäpä, jos kyseessä onkin luonnon tapa pitää miehen ja naisen välistä mielenkiintoa yllä? Harva mies jaksaa loputtomiin katsella joojoonaista, jolle kaikki on "ihan okei". Ehkä Luontoäiti on tehnyt tietoisen palveluksen muovatessaan meistä naisista tällaisia arvaamattomia kapistuksia. En suostu uskomaan, että kyseessä olisi ollut ohimenevä päähänpisto. Sellaisiahan me naiset emme juurikaan tee. Tuskin myöskään Äiti Maa.