On tämä ihmisen elämä välillä melkoisen hankalaa. Huolimatta siitä, että menossa on Kakaton vuosi 2014. Voihan toki olla, että näin alkuvaiheessa edellinen vuosi ylettyy vielä roiskimaan viimeisiä irtopökäleitään. Niin tai näin, vaivalloista on.

Ärsyttävintä on ehkä se, ettei osaa olla tyytyväinen. Kaikkein vähiten itseensä. Aina on joku asia viturallaan. Ja ketä siitä voi syyttää? Ensin tietysti kaikkia muita. Mutta kun se ei auta, eikä syyllistä löydy, on pakko vilkaista omaa peilikuvaansa. Ja sen jälkeen harmittaa entistä enemmän.

Oma kykenemättömyys on raivostuttavaa. Se, ettei osaa. Asiaa ei auta, mikäli on mullekaikkinytheti-ihminen. Sointukäännöksiin tuhraantuu ilta toisensa perään, ja lopputulos on se, ettei soitto suju enää edes niin huonosti kuin siihen asti. Kymmensormijärjestelmän opettelu on täysin tuhoon tuomittua räpeltämistä, sillä kaksisormijärjestelmä on aivoille tutumpi ja siinähän sitten pysytään. Tai kokeilepa kolmekymppisenä opiskella prosenttilaskuja, kun ei ennen ole oikein jaksanut kiinnostaa. Hermohan siinä menee, kun tajuaa, ettei saa ekaluokkalaisten pupujaporkkana-laskuja laskettua. Puhumattakaan ihmissuhteista. Oletteko koskaan kokeilleet sunnuntai-illan joukoturkkamaista (juu, kyyneleitä ja kuolaa) avautumista ihmiselle, jota tapailette? Minä olen. Eikä ihan menny niinku Strömsössä. Jos mies vielä tämän jälkeen ottaa yhteyttä, alan olla vakuuttunut vuoden 2014 tehosta. Kattellaas...

Riittämättömyyden tunne on melkoisen vekkuli kapine. Kukahan senkin penteleen on mennyt keksimään? Parhaimmillaan se voi piiskata entistä parempiin suorituksiin. Pahimmillaan (minun tapauksessani) se saa ihmisen hajoamaan omaan kykenemättömyyteensä. Ja se jos mikä on kaunista katseltavaa.

Pitäisi osata olla itselleen armollinen. Pitäisi hengittää ja antaa aikaa sopeutua. Pitäisi ymmärtää, ettei asioiden sisäistäminen käy hetkessä. Pitäisi hyväksyä, että on itsekin vain ihminen.

Pitäisi niin. Mie romahan.