Keskiverto suomalainen nainen (v.2006) on 42-vuotias. (En ole.)

Hän solmii ensimmäisen avioliittonsa 30-vuotiaana ja saa ensimmäisen lapsensa 28-vuotiaana. (Meni jo.)

Keskiverto suomalainen on työelämässä ja hänellä on vähintään keskiasteen koulutus. (Juu.)

Keskivertoikäinen mies on ylipainoinen, nainen ei. (Olen mä vähän.)

Miten sitä ajoittain ajautuukin vertaamaan itseään muihin? Eikä oikein kehtaa kenellekään sitä edes ääneen sanoa. Järjellä nimittäin jos miettii, tajuaa itsekin, että kaikki on hyvin. Oikeinkin hyvin. Mutta miksi sitten aina silloin tällöin näkee itsensä hukkumassa harmaaseen massaan? Tai pahimmillaan jopa sen alapuolelle. Onko kyse vain siitä, että maailmamme on niin täynnä menestyviä, kauniita ja kiinnostavia ihmisiä, että sana tavallinen saa negatiivisen sävyn? Kyllä minä tiedän, ettei toisen ihmisen elämää kannata kadehtia. Että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella aina, kun oman puolen ruoho on alkanut maistua samalta. Tylsältä. Tavalliselta. Varsinkin, kun ei tiedä, miltä se toisen puolen ruoho ihan oikeasti maistuu. Omat kuvitelmat sen ovat värjänneet vihreäksi, vaikka todellisuudessa väri voi olla jotain ihan muuta.

Ylläolevan (nyt jo vanhentuneen tilastotiedon) perusteella olen sitäpaitsi kaikkea muuta kuin keskiverto. Silti uskallan tunnustaa, että toisinaan haluaisin olla se hyvinkoulutettu ja elämässään loistavasti pärjännyt vahvan itseluottamuksen nainen, joka näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä, tuoksuu hyvältä, maistuu hyvältä, tuntuu hyvältä ja onnistuu täydellisesti siinä, missä päättää onnistua täydellisesti. Toisinaan haluaisin olla parempi kuin muut. Enkä usko olevani yksin haluni kanssa.

Vaikka osaanhan minä asioita. Vähän. Sanoisinko keskinkertaisesti. Olen työssäni ihan ok. Koulutukseni ei ole yliopistotasoa, eikä minua voi laskea menestyjiin, mutta palkkani saan ammatissa, josta oikeasti pidän. Osaan laulaa. Tavallisesti. Osun nuottiin ainakin yleensä, mutta Idols, VOF ja UMK kannattaa jättää väliin. Harrastan teatteria. Lähinnä siksi, että se on yhteisöllistä ja mukavaa. Kutsua suurille lavoille tai Oscar-gaalaan en silti odota. Olen keskinkertainen. Toisin sanoen tavallinen. Eli tylsä?

Toisinaan koen onneksi olevani hymyilevä menestyjä, jota muut kadehtivat. Nainen, joka ei vielä ole edes keskivertosuomalaisen iässä. Nainen, joka ihan oikeasti pitää työstään ja harrastaa asioita, jotka saavat hyvälle tuulelle. Nainen, joka uskaltaa tunnustaa ääneen, että toisinaan harmittaa olla tavallinen. Nainen, joka ei silti turhaan vertaile. Ei itseään, eikä muita.

Vertailu kun uuvuttaa ja kateus on katsojan silmässä.

Ja se on syväl(l/t)ä.