Ikä on ollut viime aikoina enemmän tai vähemmän tapetilla. Ei vähiten siksi, että pyysivät nuorten teatteriproggikseen mukaan - esittämään teini-ikäisen äitiä. "Sä oot just hyvä, kun oot tommonen vanhempi". Että tuota... Tuntemattomille todettakoon, että ikää on kertynyt kokonaiset kolmekymmentäyksi vuotta. Eikä se minusta edes ole vielä kovin paljon. Ihan vaiheessahan tässä ollaan. Kannan sitäpaitsi vuoteni (ja mustat silmänaluseni) pää pystyssä (jos on hyvä päivä).

No hyvä on. Tuntuuhan se toisinaan. Kun eivät enää kysele papereita Alkossa. Tai kapakan ovella. Paitsi se yksi portsari, joka taannoin etäältä huuteli ajokortin perään, mutta lähemmäs käveltyäni totesi, ettei henkkareita tarvita. Olin kuulemma kauempaa näyttänyt nuoremmalta. Harva mies osaa noin hyvin ilahduttaa. (Paitsi se yksi, joka teki itsestään kuuluisan lausumalla sen kuolemattoman kommentin vatsani kiinteysasteesta. Tai se toinen, joka lohdutti huudahtamalla: "Mutta on sulla tosi kaunis pää!", kun kirosin peilin edessä vartaloni ylimääräisiä muotoja.) Kiitin kauniisti.

Kuulin äskettäin yhden näkökulman siitä, millaisia me ei-perheelliset kolkytplus-naiset olemme. Neljääkymmentä(!!) käyvä nainen on nähnyt elämää jo niin paljon, ettei enää osaa ottaa asioita kevyesti, vaan kantaa mukanaan taakkaa. Kolkytplus-naisen ennen niin kirkas katse on muuttunut sumeaksi ja sileä otsa huoliryppyjen uurtamaksi. Siksi kolkytplus-nainen on raskas kumppanivaihtoehto. Elämänilo on alkanut hiipua vähän kahdenkympin jälkeen. Toivoa hauskuudesta ei juurikaan ole. Pessimismi on päivän sana. Puhumattakaan katkeruudesta.

Totuuden nimissä on sanottava, että asioihin suhtautuu ehkä vähän eri tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Itse pidän sitä useimmiten hyvänä asiana (saattaa toki olla mielen epätoivoinen yritys välttää paniikki), ja esimerkiksi äitini kutsuu sitä järkevöitymiseksi. Mutta äiti onkin jo yli kuudenkymmenen, ja näin ollen siis totaalifossiili. Ehkä joihinkin asioihin osaa jopa suhtautua rennommin, kun tietää, että isompiakin ongelmia tulee vastaan varmasti. Elämä opettaa.

Jonkun mielestä realismi on synonyymi pessimismille, ja järkevyys tylsyydelle. Itse en luonnollisestikaan pidä itseäni tylsänä. Olenhan elämäniloinen, hauska ja nokkela kolkytplus-nainen.

Silloin kun ehdin. Ja jaksan.